Ihmiskoe, joka otti niskalenkin teknostressistä
Blogi

Ihmiskoe, joka otti niskalenkin teknostressistä

Uusi työaikalaki tuo joustotyön mahdolliseksi työpaikoille. Työajat vaihtelevat, joten organisaatioissa on huolehdittava siitä, että vapaa-aika säilyy vapaana. Kun ajatukset saavat toisinaan lojua myös joutilaina, voi mieleen juolahtaa yllättäviäkin asioita.

Vuoden alussa muuttunut työaikalaki mahdollistaa joustotyön. Monia tietotyöläisiä houkuttaa parin tunnin breikki keskellä työpäivää ja töiden jatkaminen sen perään iltauutisiin saakka. Parhaimmillaan jousto helpottaakin omaa arkea.

Joustotyö vaatii työpaikoilla uusia käytäntöjä ja rajojen asettamista. Jos työkaveri on keskellä päivää vapaalla eli poissa, saako häntä häiritä silloin työasioilla? Kun parin tunnin vapaan aikana päivitänkin sähköpostia, vastaan puhelimeen ja seuraan sisäisiä keskusteluita, onko se enää vapaata? Ilman yrityksessä luotuja yhteisiä sääntöjä tilanne voi pahimmillaan johtaa siihen, että työntekijät tekevät oikeastaan koko ajan töitä. Silloin kun itselläni on vapaata, toinen onkin töissä ja tarvitsee apuani. Vapaaksi tarkoitetun ajan – oli se sitten päivällä tai illalla – ei pitäisi jatkuvasti muuttua työajaksi.

Yhden päätöksen aloitus

Havahdun siihen, että omat aivoni ovat harvoin sellaisessa tilassa, että niissä pääsisi seikkailemaan jokin ajatus, josta voisi ottaa koppia, pohdiskella ja kehitellä pidemmälle. Aivoille on aina tyrkyllä jokin uusi ärsyke, joka keskeyttää prosessin. Päätän aloittaa ihmiskokeen.

Teknostressiksi kutsutun ilmiön ehkäisykeinoissa on kyse lopulta siitä, että havahtuu tilanteeseensa ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ainoastaan minä voin määritellä, milloin sovelluksistani kuuluu piip ja miten nopeasti vastaan sähköpostiini.

Ihmiskokeeni vaati alkaakseen yhden päätöksen: en kaiva työmatkalla puhelinta laukustani enkä laita korvanappeihini kirjaa soimaan tai selaa sähköposteja.

  1. päivä: Pelottavaa. Sormi ei osaa olla skrollaamatta ihanaa, ärsykkeitä tuovaa kosketusnäyttöä.
  2. päivä: Tuntuu kiusalliselta vain tuijotella… Ei mihinkään. En näe aamupimeällä junan ikkunasta kuin itseni ja puhelimiaan selaavat kanssamatkustajat. Mihin nämä kaksi kättä oikein laitetaan? Entä silmät?
  3. päivä: Osaan jo olla omien ajatusteni kanssa keskenäni.

Viikon päästä: Kaikki ruumiinosani ovat löytäneet omat paikkansa, silmissäni taitaa olla pohdiskeleva katse, kädetkin lepäävät rauhassa. 

Mummo ja mursu juolahtivat mieleen

Kun ajatukseni alkoivat ihmiskokeen aikana vaellella vapaasti, huomasin ajattelevani ihan hassujakin asioita: kesäistä veneilyreissua, mummoni ystävää, mursua, josta juuri luin lapselleni, myyränkoloja, tulevaa lomamatkaa… Asioita, joilla ei ole mitään merkitystä. Yhteistä ajatuksille oli kuitenkin se, että ne eivät kummunneet ärsykkeinä miltään näytöltä vaan nousivat mieleen omasta päästäni.

Huomaan kokeen jälkeen olevani jotenkin mieleltäni virkeämpi, vaikka unen määräni on säilynyt ennallaan ja talvilomakin vasta edessä. Olen sittemmin jatkanut ihmiskoettani. Koe on muuttumassa pysyväksi tavaksi, ja aion laajentaa tapaa muuallekin. Seuraavaksi jaksotan työskentelyäni niin, että suljen tiivistä keskittymistä häiritsevät sovellukset. Eihän kukaan edes oikeasti oleta, että vastaan viestiin heti sen saatuani.

Lue seuraavaksi